Länsimaisten heteronormatiivisten parisuhdesääntöjen mukaan pihtariin sitoutuminen on vapaaehtoista sitoutumista seksittömyyteen: Voin runkata itseäni, mutta kukaan muu kuin poikaystäväni - joka sattuu olemaan pihtari - ei voi runkata minua. En yksinkertaisesti voi saada muuta kuin omaa kättäni.

Haluaisin huutaa tämän hänen korvaansa, mutta se olisi liian julmaa.

Mies istuu keittiön tuolilla. Minä menen halaamaan.

"Tässä on nyt vähän hommia. Myöhemmin voidaan vähän söpöillä."

= ei seksiä tänään.

Mies istuu keittiön tuolilla. Minä menen halaamaan.

"Hitto kun oon kipee."

= ei seksiä tänään.

Mies istuu keittiön tuolilla. Minä menen halaamaan.

"Väsyttää kyllä i h a n  s i k a n a."

= ei seksiä tänään.

Olen sitounut pihtariin.

Tapaus on lutunen peruskiltti suomalaismies. Hauska, ihana, turvallinen ja kohtelias. Asumme yhdessä. Teemme ruokaa. Nauramme. Käymme elokuvissa. Kaikenlaista mukavaa. Paitsi seksiä.

Meillä voisi olla seksiä. Meillä oli joskus seksiä. Ei ole enää. Tai on, mutta laskujeni mukaan keskimäärin kolmesti kuukaudessa.

Ok tilanteen kanssa? No en! Tunnen olevani nymfomaani: ajattelen seksiä jatkuvasti. Kahden ihmisen välisen välittämisen multihuipentumaa. Ihojen kohtaamista. Kosketuksen fanfaaria. Jumalten aariaa. (Myös patetiaa, kun näitä sanoja silmäilen.)

Keskusteleminen? Yritin aikaisemmin keskustella asiasta miehen kanssa useinkin, mutta kompleksit sen kuin vain mutkistuivat eikä suunta ollut juurikaan muu kuin taaksepäin.  Nyt sitten tökkivän keskustelun, hampaidenkiristelyn ja itseni uneen itkemisen sijaan ajattelin purkaa patoutumiani tänne bittiavaruuksiin.

Tässä tämä nyt on.